Eltaantunut Banaani

It’s been a while, joskus päätin etten kirjoittele tänne enää mutta puheiden pyörtäminen ei ole kaltaiselleni miehelle ikinä ollut ongelma. Höpisin erään tutun kanssa tuossa päiväkirjoista ja naureskelin että varsinaisia naisten hommia moiset, sitten tajusin että onhan mullakin tällanen, poikkeuksena toki että kaikki on julkista. Selailin tässä pikkutunteina vanhoja kirjotuksia ja häpeän tunteita leijaili ilmassa mutta päätin että mitään ei poisteta. Sitä vain nuorena miehenä luulee tietävänsä kaiken ja se paistaa varsin tragikoomisesti läpi.

Naamakin on nykyään niin väsynyt, tasapainoinen ja fiksu elämä vaatii veronsa. Lattialla on eltaantunut banaani ja wordpressin valkea tausta valaisee koko huoneen keinovalon tavoin, lisätään tähän vielä Joniveljen vanhoja biisejä niin apatia on varma. Koitan haistaa sen vanhentuneen ja kovettuneen maidon tai nähdä niitä pitsalaatikkoja joissa jo kovettuneet taikinat reunapaloista nököttää. Ainoa opiskelijaelämän muisto ja ripe on tuo eltaantunut banaani tuossa.

Takit on nätisti hengareissa ja t-paidat vaatekauppojen tyyliin viikattuna kaapissa, jääkaapissa ei tosin ole ruokaa joten syön lusikalla purkista maitosuklaalevitettä, tahmeat huulet tuntuu mukavilta. Paljon tekisi mieli kirjoitella kaikesta ympäröivästä taas mutta sosiaalinen media pelottaa, ei se että mitä te ajattelette vaan se että mitä minä itsestäni. Tämän takia ne nuoret tyttöset kai varjelevat päiväkirjojaan visusti.

Vanhoja artikkeleja selatessa huomasin myös varsinaista poliittista kapinaa, ehdin haukkua YLE:ä, sosiaalitoimea, puolueita, ihmisiä ja jotakuinkin kaikkea mille nyt nuori mies voi vihainen olla. Omia heikkouksia tuli puitua lähinnä vitsinä ja jotenkin “shit is actually gold” -mentaliteetilla. Lapsellista? Ehdottomasti, kuuluu varmaan vain tiettyyn vaiheeseen.

Nykyään malttaa korkeintaan miettiä kotona odottavia verkkareita ja suoraveloitusten korjailua nettipankissa. Täpinöissä olen työpaikan viikkopalavereista, en perjantai-illoista “radalla”. Syvälliset pohdiskelut tehköön joku muu, maailmaa ei kannata koittaa muuttaa. Helpommalla pääsee kun vaan elää siinä mukana ja ajaa itseään vakaasti eteenpäin, arki kun on ehdottomasti kestävyyslaji.

Hyvää kaikessa tässä on se että enää ei tarvitse vauhdikasta kuosia ja suuria suunnitelmia jotta “tuntisi olevansa elossa”. Riittää kun saa ottaa sukat pois ja astella karvamatolla niin että varpaat kaivautuu tuonne nukan sekaan, ei jää paljoa orgasmille kakkoseksi.

Kuinka paljon tästäkin tekstistä sitten onkin roskaa jonka pyörrän myöhemmin ja nauran tälle illalle kun näppiksen edessä olin? Voi olla että jokainen sana. Greetings go to folks @ St. Michel, Hoenzuu & Kalakukkokapitali.

If you’re in a bad situation, don’t worry it’ll change. If you’re in a good situation, don’t worry it’ll change.  - John A. Simone